Meillä on tapana naisten kanssa pitää jokaisen kotona illanistujaisia. Nyt oli mun vuoro, päiväkin oli päätetty ennen asuntoa :) Miten voikaan ryhmä toimia noin hyvin, ollaahan me hyvin eri-ikäisiä, reilusta parikymppisestä aina viiskymppiseen saakka.

Ilta meni mukavasti, vaikka asunto onkin ahdas muiden koteihin verratuna.  Naurua riitti ja drinkit maistui. Käytiinhän me läpi perinteinen; "Kerro jotain, mitä muut ei sinusta tiedä" -kierros :) Se on muuten melko oivallinen tapa oppia tuntemaan ihmisiä paremmin. Ainoa mitä tarvitaan on luottamus ja tietysti jokaisen itse vetämät rajat asioilleen.

Vaikka meillä oli tosi mukavaa ja drinkkejä kumottiin, ei tahtonut oikein alkoholi nousta päähän. Vai jarruttelinko tietämättäni, en tiedä. Ajatuksissa pyöri haikeus ja kaipaus. Ja olinhan mä sopinut herkällä hetkellä treffit seuraavalle päivälle, kun teinit oli viikonlopun poissa kotoa. Baariin kuitenkin mentiin ja hienoa miten porukka pysyi kasassa.

Ihanin muisto illasta on, kun meistä viimeiset 4 naista istuu väsyneenä  puistonpenkillä, sytyttäen viimeiset tupakat ja ihmetellen aamuöistä maisemaa. Se tuntui niin aidolta hetkeltä, etten varmaan ikinä unohda sitä.

Aamulla se iski.. ei krapula vaan suunnaton ahdistus asiasta treffit. Mies vaikuttaa fiksulta, välittävältä ja kaikin puolin ihanalta. En voi tavata ihmistä, jonka tiedän olevan aidosti kiinnostunut minusta. Miksi tapasin ja vain satuttaisin, koska mä en selkeestikään ole selvillä vesillä eroni kanssa. Kerroin miehelle peruvani tapaamisen ja tarvitsevan enemmän aikaa.. Se mies oli arvannut tämän jo ennen mun sanoja. Joku saattaisi ajatella, että kuka nainen edes harkitsee treffejä kolmen viikon asumuseron jälkeen.. Niin ajattelisin minäkin jos en olisi eläny siinä erohetkessä jo 3 kk.. -M-

Kun tieto laskettiin julkisuuteen, että asumusero on edessä, tapahtui varsin kummallinen ilmiö. En ollut kerennyt edes asuntoa löytämään, kun facebookin ihanassa maailmassa alkoi yksityisviestit laulamaan. Kun ensimmäinen miespuoleinen henkilö laittoi varsin vihjailevaa viestiä, ajattelin sen olevan henkilö, joka haluaa vain koettaa onneaan :) No.. sitten niitä miehiä tuli toinen ja kolmaskin..

Kyllä siinä vähän aikaa nainen mietti, että mitä miehille on oikein tapahtunut näinä avioliittovuosina. Onko sosiaalinen media muuttanut niin paljon häveliäisyyden rajoja, ettei mikään ollut enää kiellettyä? Vai oliko miehistä tullut rohkeampia ja seksuaalikeskeisempiä? Vai oliko sittenkin niin, että ihmiset on nykypäivänä niin yksinäisiä, että kaikki keinot läheisyyden saamiseksi on sallittu?

Olihan se tavallaan imartelevaa olla asetettuna seksiobjektiksi, mutta miehien fantasioiden lukeminen ja fetissien kuuleminen ei ehkä ollut se ykkösjuttu just nyt mun elämässä. Olen loukattu ja hauras, kaipaisin enemmän olkapäätä ja kun niitä kikkeleitä. Mutta eihän ne kikkelin ympärillä olevat kakslahkeiset sitä tajua, ei vaikka kuinka yrität sanoa.

En minä sillä, ettenkö yhden miehen viesteistä pitäisi. Se ei ole vonkaamista, se on enemmänkin tunteiden ja seksuaalisuuden herättelemistä. Tavallaan harmitonta, tavallaan kiehtovaa kun se ei sido sua mihinkään. Vähän kuin joku kertoisi sulle iltasatua, jonka haluat kuulla loppuun :) Ja vaikka omaa miestäni ikävöin, en koe tämän olevan ristiriidassa millään lailla tunteiden kanssa.. paluuta yhteen ei kuitenkaan ole. Ei ennen, kun ihme tapahtuu. Ei ennen, kun aika kuluu. Ei ennen, kun mieheni on todella kokeillut mitä elämältä haluaa.. -M-

Muutama viikko asuttu vuokralla lasten kanssa. Kämppä on ihan kiva ja sisustettu oman näköiseksi, mutta jotain puuttuu.. Erot ei oo ikinä helppoja, vaikka ne olisikin järjellisesti oikeita ratkasuja. Mun järki ja itsetunto huusi tätä ratkaisua jo kauan, mutta lopulta ratkaisu sitten lähti miehestä.

Miksi? No varmaan siksi, että rakkaus oli muuttunut vuosien myötä sanaksi. Sana ajatukseksi ja se ajatus pysyi vain siellä järjen vieressä, piilossa ja hiljaisena. Kyllä mä yritin rakastaa. Joskus niin paljon, että torjuminen ja välinpitämättömyys meinasi tukahduttaa "pienen" ihmisen hengiltä. Ja mitä kävikään, kun kukaan ei jaksanut tai uskaltanut enää yrittää.

Siltikin kaiken tän paskan jälkeen, mulla on ikävä. Mulla on ikävä mun parasta ystävää. Mulla on ikävä öisiä keskusteluja, toisen ruumiinlämpöä, kosketusta. Vaikka se toinen osapuoli osasi olla 2/3 kuukaudesta itsensä parisuhteesta ulkoistanut, ärsyttävä kusipää, siltikin.. sitä ikävöi sitä 1/3, joka oli kaikin puolin ihana.

Odotan todella koska tää tunteiden vellominen loppuu.. Ei varmaan ennen, kun siteet siihen toiseen on kokonaan katkaistu. Ei sitä mielellään parasta ystävää pois sulkisi, mutta ei se auta seisottaa toista oven raossa, varsinkaan kun ei itsekään pääse siitä ohitse. Ja on siinä sekin pointti.. jos mä lasken irti, enkä myöskään anna toisen hakea turvaa musta, ehkä joskus asiat on toisin. Voisko elämä opettaa ja näyttää, mikä oikeesti oli tärkeetä? Eihän menetystä tiedä, ennen kun sen on kokonaan menettänyt. -M-

Moikka! Olen siis noin nelikymppinen kohta entinen vaimo, tulevaisuudessakin äiti ja aina omapäinen nainen :) Tuli uutena vuotena luvattua, että aloitan oman blogin pitämisen. Minulla on paljon juttuja joita haluaisin jakaa muiden kanssa ja toivoisin, että tekin voisitte ottaa osaa keskustelun ylläpitämiseen.

Tästä tulee vähän päiväkirja -tyyppinen. Yleensä tulee purattua asiat kirjoittamalla, niin miksipä ei näin julkisesti. Naisilla on niin paljon tarinoita ja kokemuksia joihin samaistua. Joskus on asioita, joista ei tahdo millään löytää ulospääsyä.. Ehkäpä joku toinen osaa kertoa sen tien tai opettaa keinot, jolla selvitä asian kanssa.

Ja mä toivon että tänne löytäisi myös miehiä. Mikään ei ole niin loistavaa opintomateriaalia naisen vaikeaselkoisesta elämästä, kuin nainen itse.  -M-