Muutama viikko asuttu vuokralla lasten kanssa. Kämppä on ihan kiva ja sisustettu oman näköiseksi, mutta jotain puuttuu.. Erot ei oo ikinä helppoja, vaikka ne olisikin järjellisesti oikeita ratkasuja. Mun järki ja itsetunto huusi tätä ratkaisua jo kauan, mutta lopulta ratkaisu sitten lähti miehestä.

Miksi? No varmaan siksi, että rakkaus oli muuttunut vuosien myötä sanaksi. Sana ajatukseksi ja se ajatus pysyi vain siellä järjen vieressä, piilossa ja hiljaisena. Kyllä mä yritin rakastaa. Joskus niin paljon, että torjuminen ja välinpitämättömyys meinasi tukahduttaa "pienen" ihmisen hengiltä. Ja mitä kävikään, kun kukaan ei jaksanut tai uskaltanut enää yrittää.

Siltikin kaiken tän paskan jälkeen, mulla on ikävä. Mulla on ikävä mun parasta ystävää. Mulla on ikävä öisiä keskusteluja, toisen ruumiinlämpöä, kosketusta. Vaikka se toinen osapuoli osasi olla 2/3 kuukaudesta itsensä parisuhteesta ulkoistanut, ärsyttävä kusipää, siltikin.. sitä ikävöi sitä 1/3, joka oli kaikin puolin ihana.

Odotan todella koska tää tunteiden vellominen loppuu.. Ei varmaan ennen, kun siteet siihen toiseen on kokonaan katkaistu. Ei sitä mielellään parasta ystävää pois sulkisi, mutta ei se auta seisottaa toista oven raossa, varsinkaan kun ei itsekään pääse siitä ohitse. Ja on siinä sekin pointti.. jos mä lasken irti, enkä myöskään anna toisen hakea turvaa musta, ehkä joskus asiat on toisin. Voisko elämä opettaa ja näyttää, mikä oikeesti oli tärkeetä? Eihän menetystä tiedä, ennen kun sen on kokonaan menettänyt. -M-