Meillä on tapana naisten kanssa pitää jokaisen kotona illanistujaisia. Nyt oli mun vuoro, päiväkin oli päätetty ennen asuntoa :) Miten voikaan ryhmä toimia noin hyvin, ollaahan me hyvin eri-ikäisiä, reilusta parikymppisestä aina viiskymppiseen saakka.

Ilta meni mukavasti, vaikka asunto onkin ahdas muiden koteihin verratuna.  Naurua riitti ja drinkit maistui. Käytiinhän me läpi perinteinen; "Kerro jotain, mitä muut ei sinusta tiedä" -kierros :) Se on muuten melko oivallinen tapa oppia tuntemaan ihmisiä paremmin. Ainoa mitä tarvitaan on luottamus ja tietysti jokaisen itse vetämät rajat asioilleen.

Vaikka meillä oli tosi mukavaa ja drinkkejä kumottiin, ei tahtonut oikein alkoholi nousta päähän. Vai jarruttelinko tietämättäni, en tiedä. Ajatuksissa pyöri haikeus ja kaipaus. Ja olinhan mä sopinut herkällä hetkellä treffit seuraavalle päivälle, kun teinit oli viikonlopun poissa kotoa. Baariin kuitenkin mentiin ja hienoa miten porukka pysyi kasassa.

Ihanin muisto illasta on, kun meistä viimeiset 4 naista istuu väsyneenä  puistonpenkillä, sytyttäen viimeiset tupakat ja ihmetellen aamuöistä maisemaa. Se tuntui niin aidolta hetkeltä, etten varmaan ikinä unohda sitä.

Aamulla se iski.. ei krapula vaan suunnaton ahdistus asiasta treffit. Mies vaikuttaa fiksulta, välittävältä ja kaikin puolin ihanalta. En voi tavata ihmistä, jonka tiedän olevan aidosti kiinnostunut minusta. Miksi tapasin ja vain satuttaisin, koska mä en selkeestikään ole selvillä vesillä eroni kanssa. Kerroin miehelle peruvani tapaamisen ja tarvitsevan enemmän aikaa.. Se mies oli arvannut tämän jo ennen mun sanoja. Joku saattaisi ajatella, että kuka nainen edes harkitsee treffejä kolmen viikon asumuseron jälkeen.. Niin ajattelisin minäkin jos en olisi eläny siinä erohetkessä jo 3 kk.. -M-